Tammikuun pakkaset olivat liikaa toistakymmentä vuotta vanhoille kävelykengilleni. Tavallisesti käytän talvikeleillä talvikenkiä, mutta eräänä iltana vedin jalkaani vanhat nahkakengät, jotka toimivat hyvin niin ulkona kuin sisätiloissakin. Tälläkin kertaa kengät olivat parinkymmenen asteen pakkasesta huolimatta lämpimät myös ulkona, mutta paukkupakkaset taisivat kuitenkin olla niille liikaa. Sää lauhtui muutaman päivän kuluttua nollakeliksi ja alkoi samalla sulattaa taivaalta satanutta lunta ja maahan pakkautunutta jäätä. Jalkakäytävät olivat muuttuneet vesiväyliksi ja kaikkialla sai varoa astumasta lätäkköön. Kaikkia lammikoita en kuitenkaan pystynyt välttämään, vaan silloin tällöin jouduin tahtomattani ylittämään laajat vesialueet joko niiden reunoja seuraten tai vetisissä lumikinoksissa kahlaten.

Pian sisälle päästyäni tunsin sukkani kastuneen. Aluksi ajattelin veden päässeen kenkään reunan yli, sillä olinhan tarponut lumessa ja allikoissa, joten ei olisi ollut ihme, jos kenkään olisi loiskahtanut vähän vettä siinä sivussa. Illalla töiden jälkeen tunsin jälleen, miten toinen sukkani oli kastunut. Tällä kertaa aloin epäillä kengänpohjan pettäneen. Eteisessä aavistukseni osoittautui oikeaksi. Vasemman jalan pohja oli haljennut poikittain ja kannassakin ammotti sormen mentävä reikä, joka oli syntynyt vuosien kulumisen myötä. Vesi oli tulvinut poikki menneestä pohjasta sisälle asti ja kastellut sukkani. Vuosia palvelleet kenkäni olivat tulleet muutenkin jo tiensä päähän, sillä niitä vaivasivat suolaraidat ja kuluneet pohjat. Varsinaisesti kenkien päällisosat olivat vielä ihan hyvässä kunnossa, joten pohjat olisi voinut vaihtaa suutarilla. Toisaalta toistakymmentä vuotta vanhat kengät oli jo aikakin päästää kierrätykseen, sillä jalkinemuotikin oli tänä aikana uudistunut moneen otteeseen.