Ranska on yksi maailman suurista elokuvateollisuusmaista. Maan elokuvatuotannon historian voidaan katsoa olevan yhtä vanha kuin itse elokuvankin. Valokuvaus ja sitä myöten myös filmiteollisuus on syntynyt juuri Ranskassa 1800-luvun puolivälissä Lumièren veljesten käsistä. Viime vuosina Ranskan elokuvateollisuus on myynyt noin 200 miljoonaa pääsylippua vuosittain, mikä tekee tästä Euroopan isosta valtiosta maailman kolmanneksi suurimman elokuvien markkina-alueen. Suomen elokuvateattereissa ranskalaisia filmejä nähdään harvakseltaan ja televisiossakin leffat ovat jääneet enimmäkseen Yleisradion esitettäviksi. Todellisuudessa ranskalaiset elokuvat ovat erittäin korkeatasoisia ja kattavat käytännöllisesti katsoen kaikenlaiset genret komediaakaan unohtamatta.

Komediaelokuvien ehtymättömään joukkoon valmistui loppuvuodesta 1972 ranskalainen Pitkä vaalea mustakenkäinen -leffa. Hauska agenttitarinaksi muotoutuva filkka on kuvattu Pariisissa ja sen ohjasi Yves Robert (1920-2002). Pääosaa näyttelee kymmenissä filmatisoinneissa kunnostautunut Pierre Richard ja viehkeän naisosan suorittaa Mireille Darc. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa vuoden kuluttua marraskuussa 1973. Samana vuonna ja vain noin kuukausi myöhemmin ensi-iltaan tuli Tintti Haijärvellä. En kirjoittaisi nyt Pitkä vaalea mustakenkäinen -elokuvasta ja tuskin siitä edes mitään tietäisin, ellei tuona samaisena vuonna olisi sattunut eräs pikku väärinkäsitys. Olin nimittäin alun alkaen menossa katsomaan Tintti-elokuvaa, mutta jostain kumman syystä valitsemanani iltana teatterissa näytettiinkin pitkää mustakenkäisen blondielokuvaa.

Pitkä vaalea mustakenkäinen tuli katsottua nelisenkymmentä vuotta sitten aivan vahingossa. Silloin nuorena miehenä en paljon rainasta ymmärtänyt ja niinpä ostin elokuvan jokunen kuukausi sitten DVD-kiekolla. Palasin ajassa taaksepäin ja katsoin filmin uudelleen nyt hieman varttuneemmasta näkökulmasta. Elokuva naurattaa näin vuosikymmenten jälkeen niin juoneltaan kuin muodiltaankin. Vahva 1970-luvun vaatemuoti ei voi olla paistamatta läpi etenkään, kun leffa on filmattu vieläpä muodin pääkaupungissa Pariisissa. Hieman paikoillaan junnaava elokuva tuntuu jossakin vaiheessa pitkäveteiseltä, mutta oivallisen koomiset kohtaukset pelastavat juonen ja saavat ainakin hymyn huulille tasaisin väliajoin. Filkka noudattaa ranskalaista elokuvateon omintakeista perinnettä ja niinpä siitä puuttuu Hollywoodin yltiöpäinen kaupallisuus ennakoitavine juonenkäänteineen. Hieno elokuva sai muutaman vuoden kuluttua jatkoa, kun vuonna 1974 valmistui Pitkän vaalean mustakenkäisen paluu, mutta se onkin aivan oman kirjoituksen arvoinen.