Yhdysvaltain elokuva-akatemia jakaa jälleen Oscar-palkinnot ensi kevättalvena. Tunnustus jaetaan jo 79. kerran ja kuten jo vuodesta 1929 alkaen useissa eri kategorioissa niin parhaalle elokuvalle kuin muillekin akatemia arvostamille elokuvataiteen aloille. Palkinto ei ole vain amerikkalaista herkkua, sillä siitä pääsee nauttimaan myös monet ulkomaalaiset elokuvat, siis myös Suomi mukaan lukien. Oma ehdokkaamme mittelöön on Aki Kaurismäen ohjaama Laitakaupungin valot. Kaurismäen elokuvia on ollut ehdolla aiemminkin, mutta Jörn Donner on yhä ainoa suomalainen, joka on käynyt pokkaamassa tavoitellun patsaan. Ingmar Bergmanin ohjaama ja Donnerin tuottama elokuva Fanny ja Alexander voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 1984.
Oscar-kisa taitaa kuitenkin jäädä Suomelta väliin tältä erää. Kaurismäki on nimittäin ilmoittanut boikotoivansa koko tapahtumaa leimaten sen kissanristiäisiksi. Lisäksi herraa inhottaa Yhdysvaltojen ulkomaanpolitiikka sekä Hollywood noin nyt vain yleisesti. Hieman ylimielistähän Kaurismäen käytös on ja osoittaa ehkä hienoista harkintakyvyttömyyttä. Kieltämällä elokuvansa osallistumisen näinkin arvovaltaisessa gaalassa ohjaaja Kaurismäki aliarvioi samalla yleisesti suomalaista elokuvateollisuutta. Hänen käytöksestään on aistittavissa menestyksen sokaisema ylpeys ja diivailu. Tempauksellaan ohjaaja haluaa viestittää henkilökohtaisia mielipiteitään amerikkalaisille.
Kaurismäen boikotti ei vaikuta amerikkalaiseen menoon tai maittemme ulkopoliittisiin suhteisiin. Boikotilla on haitallista vaikutusta ainoastaan omaan elokuvateollisuuteemme. Elokuvan valinta osoittaa myös suomalaisten järkähtämätöntä uskoa vain yhteen hittituotteeseen tai sitten valinta osoittaa suomalaisen elokuvamaailman pientä pyörivää piiriä. Tokihan maallamme olisi ollut muitakin hyviä elokuvia tarjolla, mutta kukaan ei usko niiden menestykseen, joten tällä kertaa Oscar-pelissä menestyminen asetettiin yhden varaan. Kortti on nyt pelattu, vaikka peli ei ole vielä alkanutkaan.
Osallistuminen Oscar-kilpailuun olisi antanut Kaurismäelle entistä suuremman yleisön ja paremman mahdollisuuden tuoda julki mielipiteitään Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Nyt diivan mielipiteet hukkuvat kiivaan kilpailukeskustelun jalkoihin eikä kukaan puhu kieltäytymisen todellisista syistä. Tämäkin osoittaa Kaurismäen maailmankuvan pienuutta ja ajatuksenjuoksun lyhyyttä. Kieltämällä elokuvansa osallistumisen hän kuvittelee olevansa suurikin diiva. Todellisuudessa käytös on kuin pikkulapsen kiukuttelua kuitenkin sillä erotuksella, että monet pikkulapset aikanaan kasvavat aikuisiksi.
Aloin miettiä, montako Kaurismäen elokuvaa olen nähnyt. Yllätyksekseni totesin, etten ole nähnyt ensimmäistäkään! Miten näin onkin päässyt käymään? Monista elokuvista olen kuullut uutisissa ja lukenut lehdistä, mutta yhtäkään en ole käynyt elokuvissa katsomassa saatikka vuokrannut videolla. Mistään henkilökohtaisesta boikotista ei ole ollut kyse. Kaurismäen elokuvat eivät vain ole puhutelleet minua. Ne ovat aivan liian taiteellisia minulle, joka mielelläni katselen toiminta- ja komediaelokuvia.