Eilinen keskiviikkoilta kului upean musiikin parissa Helsingin Musiikkitalossa. Kaupunginorkesterin kevätkausi on päässyt alkuun ja ensimmäisten konserttien joukossa yleisö sai kuulla kerrassaan erinomaista musiikkia. Illan ohjelmassa oli puolalaisen Karol Szymanovskin (1882-1937) tuotantoa, josta orkesteri esitti mahtavan Konserttialkusoiton (op. 12) vuodelta 1905 sekä ensimmäisen viulukonserton (op. 35) vuodelta 1916. Viulukonserton solistina oli uskomattoman taiturimainen, nuori latvialainen viulisti Baiba Skride, jonka esitystä olisi voinut jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Kaupunginorkesteria johti niin ikään mestarin ottein virolainen Olari Elts, joka selvästikin sai soittokunnasta paljon enemmän irti kuin mitä olin osannut kuvitella. Konserttialkusoitto oli värikkään mahtipontinen ja esitys suorastaan vei mukanaan kaikkine nyansseineen ja yllättävine kuvioineen. Szymanovskin tuotanto on ollut aivan turhaan liian vähäisellä huomiolla, sillä hänen musiikkinsa on hyvä esimerkki 1900-luvun alun sävellystuotannosta, jota leimaa osin mielenkiintoiset eri musiikkityylien synteesit ja ennen kaikkea suurten säveltäjämestarien jälkeiset ehkä hieman kokeilevatkin musiikkityylit, joissa yhdistyy romantiikka, uusklassismi ja impressionismi. Eilen kuultu Konserttialkusoitto lienee ollut kantaesitys, sillä sitä ei taida olla aiemmin esitetty Suomessa.

Varsinainen syy eiliseen konserttivierailuuni oli tietysti Rahmaninovin toinen sinfonia. Tämä Sergei Rahmaninovin (1872-1943) vuosina 1906-07 säveltämä sinfonia oli melkein jäädä syntymättä, sillä vuonna 1897 kantaesityksensä Pietarissa saanut ensimmäinen sinfonia oli fiasko. Epäonninen esitys oli ajaa säveltäjämestarin hermoromahduksen partaalle, ja sävellystyö keskeytyi vuosiksi. Vasta neljä vuotta myöhemmin ensiesityksen saanut toinen pianokonsertto valoi uskoa säveltäjään, joka jälleen alkoi luottaa kykyihinsä. Meille hyvän musiikin ystäville tämä oli onnekas elpyminen, sillä e-mollisinfonia nro 2 (op. 27) on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen fantastisimmista sävellyksistä. Tämänkertainen esitys oli jo toinen, jonka kuulin kaupunginorkesterin live-esityksenä, ja joka kerta jännitän yhtä paljon omia aikojaan kilahtavan kellopelin suoritusta eli onnistuuko haastavalta kuulostava sävelkulku orkesterin pauhun taustalla. Pienoisen pettymyksen jouduin kuitenkin kokemaan, koska soitin ei tahtonut tosiaankaan kuulua korkealla soivasta melodiastaan huolimatta muun soitannan seasta, kuten sen niin helposti erottaa monista levytyksistä. Esityksessä kuului myös yksi ylimääräinen ääni, joka lienee syntynyt vahingossa, mutta särähti pahasti korvassani. Loppua kohden orkesterin puhti alkoi myös loppua, mistä osoituksena oli tempon karkaaminen pariin otteeseen. Konsertti oli kuitenkin aivan huippua ja ennen kaikkea uskomattoman hienon suorituksen tehnyt Baiba Skride ansaitsee vielä oikein erikoisylistykset. Tuskinpa maltan taas odottaa orkesterin seuraavia konsertteja myöhemmin kevään mittaan. Kaupunginorkesterin ohjelmistoon voi tutustua jo ennakkoon Spotify-soittolistallani.