Kävimme viikonloppuna kyläilemässä ja lauantai-iltapäivän toimettomuutta torjuimme elokuvissa. Tälle keväälle oli kasautunut useita mielenkiintoisia filmejä, joista oli nyt varaa valita. Nopean pohdinnan jälkeen päädyimme elokuvaan Da Vinci koodista. Se on fiktiofilmatisointi Dan Brownin samannimisestä kirjasta, joka asettaa eräät yleisesti vallalla olleet uskomukset koetukselle. Perin amerikkalaiseen tyyliin filkka oli hyvin kaupallissävytteinen kuten esikuvana ollut kirjakin. Näissä jenkkielokuvissa minua on aina ihmetyttänyt, miten nykyenglannin kieli oli jo vuosisatoja sitten maailman ääriin levinnyt yleiskieli. Ron Howardin ohjaamassa Da Vinci koodissa sentään yritetään koota autenttista ympäristöä marssittamalla joukko ranskaa puhuvia näyttelijöitä. Mainio Jean Renokin pääsee jälleen konstaapeliksi Pariisissa. Vain hetkeä aikaisemmin hän avusti Vaaleanpunaista Pantteria niin ikään poliisin roolissa.

Elokuva oli vauhdikas mutta jotenkin tyhjä. Brownin uudet tulkinnat ikiaikaisista mysteereistä ja symboleista eivät enää yllättäneet minua. Tutustuin näihin vaihtoehtoisiin tulkintoihin jo 80-luvulla luettuani lukuisia mystiikoita käsitteleviä teoksia, joissa annettiin uudet selitykset filmissä esitettyihin arkipäiväisille kysymyksille. Tämä elokuva jäi minulle ehkä hieman etäiseksi. Siitä puuttui todellinen haaste. Leffa oli siis yllätyksetön, vaikka en olekaan lukenut romaania. Dan Brownin kirja on varmasti antanut uutta pohdittavaa niille lukijoille, jotka eivät ole ennestään törmänneet näihin vaihtoehtoisiin tulkintoihin. Elokuva on sitten vain luonnollinen ja odotettavissa ollut jatko menestyskirjalle. Monet tahot ovat ehättäneet pahoittaa mielensä niin elokuvan kuin romaaninkin paljastamista tulkinnoista. Tämä tuntuu oudolta, sillä näitä asioita on pyöritelty jo vuosisatoja. Loppujen lopuksi kysehän on vain kaupallisuudesta.