Tänään on ollut kevään lämpimin päivä. Helsingissä mittari on kohonnut kymmenen asteen paremmalle puolelle ja sää on ollut aurinkoinen, vaikkakin iltaa kohden taivaalle alkoi kerääntyä taas harmaita, tuttuja pilviä. Viikon takainen lumimyräkkä on jo muisto vain, ja olihan se aikamoinen takatalvi. Kansa on tiennyt jo aikojen alusta, että kevät tulee keikkuen. Tällä on viitattu ehkä juuri säiden nopeaan vaihteluun, jollaista näin kevään kynnyksellä usein saa kokea. Sananlasku on vanhaa perua ja se löytyy Elias Lönnrotin kokoamasta Suomen kansan sananlaskuja -teoksesta vuodelta 1842. Tätäkin vanhemmasta Gabriel Calamniuksen laitoksesta Vähäinen Cocous Suomalaisista runoista vuodelta 1755 löytyy sama siteeraus "kevät keikkuin tuleepi."

Erikoisemman etymologisen selityksen tälle vanhalle sanonnalle tosin kuulin tänään. Ystäväni kertoi sen juontavan juurensa siitä, kun ennen kansa sai niukalti ravintoa talvisaikaan ja keväällä sitten puolinälissään ja huonokuntoisina keikkuen hoippuroi talviteloiltaan ottamaan kevättä vastaan. Selitys on järkeenkäypä, mutta ei ehkä kovin yleinen. Netistä löysin joitakin keskusteluja, joissa sivuttiin tätä vaihtoehtoa. Monissa niissä viitattiin lypsykarjaan, joka pitkän talven jäljiltä vitamiininpuutteessaan kirmaisi kevätlaitumille huojuen ja vaappuen. Vanhalle sanonnalle löytyy kaiketi useita selityksiä, mutta itse kallistun tuohon kansanperinteestä poimittuun versioon. Sanomattakin on selvää, että kevättä kohti ollaan menossa kovaa vauhtia.