Henkilökohtaisten mikrotietokoneiden eli PC-laitteiden aamunkoitossa värkit olivat hieman erilaisia kuin tänään. Tuolloin 1980-luvun ensimmäisinä vuosina ja jo vähän ennenkin mikrot tallensivat tiedot ulkoisiin pysyväismuisteihin aivan kuten nykyään. Laitteet ovat kuitenkin kehittyneet ja monet tallennusvälineet ovat kadonneet museoiden uumeniin ja valokuvamuistoihin. Ensimmäisiä tallennusvälineitä olivat reikäkortit ja sitten magneettiset materiaalit, kuten nauhat ja myöhemmin levykkeet. C-kasetit olivat yleisiä kotikoneissa ja toimiston puolella käsiteltiin kahdeksan tuuman lerppuja. Isot mustat magneettilevyt olivat kuin LP-äänilevyjä, jotka kehitys tosin kutisti noin viiteen tuumaan ja sittemmin vielä pienemmiksi eli kolmen ja puolen tuuman korpuiksi. Tallennusvälineiden kehitys onkin ollut nopeaa ja huimaa kaikkine kiinto- ja CD-levyineen, muistitikkuineen ja pikkusormen kynnenpään kokoisine muistikortteineen.

Levykkeet olivat pyöreitä ja erityiset levykeasemat pyörittivät niitä. Liikkeen idea oli lainattu magneettinauhoista, jotka kulkivat luku- ja kirjoituspään editse lukien ja kirjoittaen tietoa nauhalle. Tyypillisesti mikrotietokoneessa oli kaksi levykeasemaa. Parhaimmissa laitteissa oli lisäksi kiintolevy, joka oli asennettu koneen uumeniin ja oli nimensä mukaisesti kiinteä osa laitteistoa toisin kuin levykkeet, jotka saattoi työntää asemaan ja poistaa sieltä vaihdettaessa levykkeitä toisiin. Tietokoneohjelmat puolestaan käyttivät levykkeillä olevia tietoja ja valitsivat kulloinkin käytettävän levykkeen tai kiintolevyn erityisellä levykeasematunnuksella. Käyttöjärjestelmä antoi jokaiselle asemalle nimen, joka oletusarvoisesti oli kirjain. Kirjaimet valittiin aakkosjärjestyksessä, joten ensimmäinen asema sai tunnuksekseen kirjaimen A, toinen kirjaimen B ja lopuksi kiintolevy nimettiin C-kirjaimella. Näin syntyivät levykeasematunnukset, jotka yhä ovat käytössä esimerkiksi suositussa Windows-käyttöjärjestelmässä.

Tämän päivän mikrotietokoneissa ei juuri enää ole levykeasemia. Laitteen sisällä hyrisee nyt kiintolevy, jonka kapasiteetti ja nopeus ovat kasvaneet valtavasti kolmenkymmenen vuoden aikana. Joku saattaakin esittää täysin oikeutetun kysymyksen: mihin levyketunnuksia A ja B vielä tarvitaan? Käyttöjärjestelmä varaa nämä kirjaimet edelleen levykeasemia varten, vaikka uusissa laitteissa niitä ei ole näkynyt enää vuosiin. Magneettilevykkeet syrjäyttäneet CD- ja DVD-levyt tarvitsevat myös laitteen eli aseman, jotta niiden sisältöä voidaan käyttää tietokoneessa. Nämä asemat ovat tulleet markkinoille levykkeiden jälkeen, ja jonkin aikaa mikrossa saattoi olla sekä levyke- että CD-asema. Käyttöjärjestelmä antoikin uudenlaisille laserkiekoille seuraavan vapaan kirjaimen, ja koska koneessa oli usein kaksi kiintolevyä: C ja D, olivat seuraavat vapaat kirjaimet E ja F. Mikrotietokoneiden lyhyt mutta värikäs historia selittää siis tämän päivän kummallisuuksia, joilla ei muuten tunnu olevan loogista selitystä tuntematta asioiden taustoja.