James Bond -elokuvat ovat viihdyttäneet jo kohta viisikymmentä vuotta. Näiden vuosikymmenten aikana englantilaisen Ian Flemingin (1904-1964) vuonna 1953 luoma salainen agentti on marssinut valkokankaalle 22 elokuvassa. Tarkalleen rainoja on tehty kaikkiaan 24, mikäli mukaan lasketaan myös David Nivenin (1910-1983) ja Peter Sellersin (1925-1980) tähdittämä Casino Royale -komedia sekä Sean Conneryn vuonna 1983 julkaistu Älä kieltäydy kahdesti -seikkailu. Bond-filmit ovat jääneet elokuvahistoriaan yhtenä pitkäikäisimpänä elokuvasarjana, jonka päättyminen ei näytä vieläkään olevan näköpiirissä. Viihdyttävien seikkailujen lisäksi agenttifilmit muistetaan ikivihreistä tunnuslauluistaan.
Bond-elokuvien tunnusmelodiat on koottu useaan otteeseen mitä erilaisimpiin levykokoelmiin. Yhden tällaisen löysin joitakin vuosia sitten äänilevyhyllyltä muutaman euron tarjoushintaan. CD-levylle oli koottu 18 tunnettua James Bond -elokuvasäveltä, jotka Lontoon Starlight-orkesteri esittää instrumentaalisovituksina. Bond-filmien elokuvamusiikki on aina ollut erittäin korkeatasoista ja myös aikaansa seuraavaa musiikin muotivirtauksia myötäilevää huippuviihdettä. Omat suosikkini näiden sävelten joukossa ovat The Living Daylights, Diamonds are Forever, Nobody Does it Better, You Only Live Twice, All Time High ja For Your Eyes Only. Luonnollisesti myös muut laulut ovat erittäin miellyttäviä kuunnella useaankin kertaan.
Itse elokuvien tunnusmelodia eli James Bond -teema on ehkä se kaikkein tunnetuin sävel. Jokainen elokuvia katsellut tunnistaa tämän maailmankuulun sävelmän jo alkutahdeista. Tunnusmelodia soi usein myös elokuvan aikana ja yksi upeimmista sovituksista löytyy Timothy Daltonin ensimmäisestä Bond-elokuvasta 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights, 1987). Suunnilleen kolmen vartin kuluttua alkaa vauhdikas takaa-ajo Itävallan alpeilla, missä Bond laskettelee sellotaiteilija ja bond-tyttö Kara Milovyn (Maryam d’Abo) kanssa lumisia rinteitä sellokotelolla. Taustalla jyskyttää noin minuutin ajan kerrassaan mainio disco-sovitus tunnetusta Bond-elokuvamelodiasta ja luo kohtauksesta entistä vauhdikkaamman.
Bond-elokuvamusiikki on ajatonta. Sitä voi kuunnella uudestaan ja uudestaan eikä lauluihin tahdo oikein kyllästyä, vaikka monet niistä ovat jo vuosikymmeniä vanhoja ja saavuttaneet tietynlaisen ikivihreän leiman. Mahtuupa joukkoon muutama epäonnistunutkin elokuvasävel. Goldeneye vuodelta 1995 taitaa olla pohjanoteeraus eikä maailmankuulu artisti Tina Turner saa sitä kuulostamaan yhtään paremmalta. Toinen mahalasku on mielestäni Duran Duran -kombon vuonna 1985 esittämä A View to A Kill, joka tuntuu tukehtuvan kovaan yrittämiseen. Rajoilla keikkuu myös norjalaisen A-ha -yhtyeen The Living Daylights, joka muuten on hyvä kappale, mutta ei liian monimutkaisena tahdo tarjota kunnon tarttumapintaa.
Herrasmiesmäiset agenttifilkat ovat vuosien saatossa yrittäneet houkutella nuorempia katsojia soittamalla tunnuslaulujaan nykymusiikin tahdeilla. Bond-elokuviakin vaivaa eräänlainen mammuttitauti, jonka näkyvimpiä oireita ovat filmien myötä ikääntyvät vannoutuneet fanit. Uusimpien leffojen musiikki ei puhuttele samanlaisella melodisuudella kuin 60-, 70- ja 80-lukujen kappaleet. Menneitä vuosia on kuitenkin mukava kuunnella monenlaisilta James Bond -filmimusiikkiäänitteiltä, joita markkinoilla on tusinoittain.