Suomi on joidenkin mittapuiden mukaan eniten kahvia kuluttava maa maailmassa. Kulutamme siis enemmän kahvia henkilöä kohden kuin mikään muu kansakunta. Tätä voidaan pitää eräänlaisena epävirallisena ennätyksenä. Kahvinkulutus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin että saisi hyvää kahvia. Silloin tällöin näen kahviloissa tutun pyöreän lasikannun, jossa aamulla keitetty kahvi on saattanut seistä jo tuntitolkulla. Pitkään pannussa lojunut juoma ei tietenkään maistu hyvälle. Toinen kahvinkeiton syntimme on liian vahvaksi keitetty kahvi. Olen joskus kuullut hauskoja vitsejä vahvasta kahvista. Se on sellaista, jossa kahvilusikka pysyy pystyssä tai se sulattaa kupin pohjan.

Minun on myönnettävä, että kuuluin aikoinaan itsekin niiden kahvinkeittäjien joukkoon, jotka keittivät aina liian vahvaa kahvia. Eräänä aamuna porot olivat kuitenkin vähissä ja jouduin tyytymään tasamittaan. Aikaisemmin olin mitannut kukkurapäisen mitallisen poroja yhtä kuppia kohden. Lusikassa oli juuri niin paljon tavaraa kuin sitä siihen sai mahtumaan ja tärinättömällä kädellä pystyi pussista tuomaan ulos. Toisinaan mietin, miten kahvi maistui usein niin pahalta ja miten joidenkin keittämä kahvi oli niin nautittavan hyvän makuista. Tuona aamuna sain hämmästyksekseni juoda erittäin hyvää kahvia. Ihmettelin kovasti, miten kahvi saattoikin maistua niin hyvältä. Ryhdyin sitten aprikoimaan, mitä olin tehnyt aiempiin aamuihin verrattuna toisin. En keksinyt mitään muuta syytä kuin porojen määrän. Kokeilin heti seuraavana aamuna samaa ja annostelin jälleen tasamitallisen verran kahvinporoja suodattimeen. Kahviannos oli taivaallisen hyvää ja erittäin nautittavaa. Kolmantena aamuna sain taas erinomaista kahvia. Tästä tein lopulta päätelmän, että poroja on ollut likaa. Olin löytänyt hyvän kahvinkeiton reseptin. Onnistuneen kahviannoksen keittäminen ei ollut enää salaisuus.