Katsoin viikonloppuna videolta vanhan Beatles-elokuvan. Vuonna 1965 kuvattu Help oli eräänlainen jatko edellisenä vuonna kuvatulle A Hard Day’s Night -leffalle. Elokuvat keräsivät aikoinaan valtavan suosion, mitä ei käy kummasteleminen, sillä olihan iskupojat suosionsa huipulla juuri 1960-luvun puolivälissä. Bändi tehtaili elokuvan jos toisenkin melkein vuoden välein. Näistä Help oli järjestyksessä siis toinen, mutta ensimmäinen ryhmän värielokuva. Nyt DVD:llekin ennättänyt versio on restauroitu vanhasta alkuperäisfilmistä. Värejä on rikastettu ja musiikkia terävöitetty. Filkassa on jonkinlainen juoni, mutta enimmäkseen puolitoista tuntia kuluu parikymppisten nuorten miesten koheltamiseen. Elokuvasta huokuu selvästi kaikki-irti-suosiosta -mentaliteetti. Kansansuosio on pantu lihoiksi eikä keinoilla ole mitään väliä.

Help-elokuvassa on yllättävän vähän yhtyeen musiikkia. Koko rainan aikana porukka soittaa vain kourallisen kappaleita, mikä toisaalta on ehkä ihan hyvä, sillä eihän tarkoituksena ole ollut tehdä konserttitaltiointia. Käsikirjoitus noudattaa melko tyypillistä britcom-tyyliä. Elokuvan genreä parhaimmillaan edustavat ehkä Monty Python ja The Rutles, joiden tuotannossa ei ole juuri päätä eikä häntää. Kyllästyin aikoinaan Beatles-musiikkiin niin, etten ole sen koommin enää aktiivisesti kuunnellut heidän biisejään. Help-elokuva sen sijaan kajautti ilmoille muutaman tutun sävelmän, joita jäin kuuntelemaan oikein mielelläni. Olin myös yllättynyt, miten ammattitaitoisesti miehet soittivat. Tällaisiin yksityiskohtiin en nuorempana kiinnittänyt huomiota ja näin vuosikymmenien jälkeen musiikki kuulosti erittäin nautittavalta.

Beatles-elokuvan näkemättä jättämisellä ei menetä mitään. Vannoutuneelle fanille filkka on tietysti nähtävä, mutta henkilökohtaisesti en hankkisi rainaa kokoelmiini. Help on kieltämättä eräs kevyen musiikin merkkipaaluista siinä missä itse Beatles-yhtyekin. Historia tulee muistamaan näiden muusikoiden saavutukset vielä pitkään.