Tietokoneohjelmia käyttäessään ei voi olla törmäämättä jossakin vaiheessa tallennuspainikkeeseen. Kun tekstikäsittelyohjelmalla on kirjoittanut tekstin ja haluaa säilyttää sen seuraavia kertoja varten, pitää teksti tyypillisesti tallentaa pysyvään muistiin. Tietokoneen käyttäjän kannalta tallennus on erikoinen toimenpide. Tarkalleen ottaen kyseessä on täysin tekninen toimi, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tekstinkäsittelyn kanssa. Asiaan puuttui jo 1990-luvulla yhdysvaltalainen käyttöliittymäguru Alan Cooper kirjassaan About Face. Siinä Cooper kyseenalaistaa koko tallennusprosessin, joka on peruja tietokoneen teknisestä toteutuksesta. Aluksi teksti säilyy tietokoneen muistissa ja pysyy siellä juuri niin kauan, kun koneessa piisaa virtaa. Kun tietokoneen sammuttaa, tyhjenevät muistipiirit siinä samassa ja muistiin tallennettu teksti katoaa. Tämän vuoksi muistien sisältö kopioidaan pysyvään muistiin, joka tyypillisesti on esimerkiksi kiintolevy. Kopiointitoimenpidettä kutsutaan tallentamiseksi ja levylle syntynyttä kopiota tiedostoksi.
Ensikertalaiselle tietokoneen käyttäjälle tallentaminen voi olla täysin uusi kokemus. Jotta käyttäjä ymmärtäisi tallentamisen päälle jotain, pitäisi hänelle selittää edellä kuvattu tallennuksen tarpeen historia. Tallentaminen on nykyään niin kiinteä osa ohjelmistojen käyttöä, ettei siihen enää juurikaan kiinnitetä sen koommin huomiota. Olen viime aikoina kuitenkin alkanut miettiä, voidaanko tallennusprosessi jättää kokonaan pois. Voisivatko ohjelmat tallentaa tiedot automaattisesti aika ajoin? Tällaista automatiikkaa näkee jo useissa ohjelmissa. Monet tekstinkäsittelyohjelmatkin tallentavat tasaisin väliajoin niin sanottuja välitallennuksia väliaikaistiedostoon. Jos tietokone jostain syystä sammuu kesken kaiken, voidaan väliaikaistiedostosta pelastaa usein koko keskeneräinen työ ja jatkaa siitä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Googlen netissä toimivat toimisto-ohjelmat osaavat tallentaa automaattisesti käyttäjän tekemät muutokset ja tekevät näin ollen erillisen tallennusprosessin jopa tarpeettomaksi.
Käytettävyyden kannalta automaattitallennus on tervetullut ominaisuus. Toisaalta tallennuspainikkeen puuttuminen voi hämmentää pitkän linjan tietotyöläistä. Sidney L. Smith ja Jane N. Mosier kirjoittivat vuonna 1986 paljon siteeratun Guidelines for Designing User Interface Software -oppaan. Tietotekniikan maailma on muuttunut näiden 25 vuoden aikana melkoisesti ja käyttöliittymien mahdollisuudet ovat parantuneet sellaisiin mittoihin, ettei monista niistä osattu tuolloin vielä edes uneksia. Monet lähes 400-sivuisen oppaan ohjeista ovat yhä käyttökelpoisia, vaikka osan joutuu päivittämään tämän vuosituhannen tarpeisiin. Oppaan ensimmäisen luvun 9. ohje neuvoo aina vaatimaan käyttäjältä syöttämänsä tiedon käsittelyn eksplisiittistä käynnistämistä. Kirjoittajat perustelevat tätä vaihetta sillä, että käyttäjä voi ennen syötteiden prosessoinnin aloitusta vielä tarkistaa antamansa tiedot.
Olen kaikesta huolimatta samoilla kannoilla Alan Cooperin kanssa tallennuspainikkeen tarpeettomuudesta. Nykyaikaisissa ohjelmistoissa on palautustoiminto, jolla mahdollisen virheen voi peruuttaa. Näin ollen erillistä tallennusta ei tarvita vain siksi, että käyttäjän pitäisi saada tarkistaa syötteensä ennen prosessointia. Ohjelmistot pitää myös suunnitella siten, että peruuttaminen on mahdollista. Jos Smithin ja Mosierin ohjetta pidetään käytettävyyttä lisäävänä, niin uskallan väittää, että vielä käytettävämpää on tarjota käyttäjälle automaattinen prosessoinnin käynnistys yhdistettynä peruutustoimintoon. Lomakkeen jokaisen kentän tiedot voidaan automaattisesti tallentaa sitä mukaa kun käyttäjä siirtyy kentästä toiseen. Samalla käyttäjä kokee ohjelman nopeaksi, vaikka nopeus onkin näennäistä. Jokaisen kentän tallennus yksitellen voi olla jopa hitaampaa verrattuna koko lomakkeen tallentamiseen yhdellä kertaa. Toisaalta jatkuva syötteiden tallennus mahdollistaa välittömän palautteen käyttäjälle, mikäli arvo ei ole kelvollinen.
Käytettävyyden näkökulmasta ohjelmistojen käyttöprosesseja tulisi vielä kehittää melkoisesti. Yhä edelleen monet tietokoneohjelmat toimivat 20-30 vuotta vanhoilla opeilla, vaikka laitteet ja mahdollisuudet parempiin toteutuksiin ovat parantuneet oleellisesti. Osasyy vaikeakäyttöisiin ohjelmistoihin löytyy huonosta suunnittelusta ja laiskasta toteutuksesta. Työläät ohjelmointitoteutukset jätetään käyttäjän harmiksi. Esimerkkinä käy päivämäärän syöttäminen. Käyttäjää vaaditaan syöttämään päivämäärä tarkalleen ohjelmoijan tarvitsemassa muodossa. Mielestäni päivämäärä pitää saada syöttää juuri siinä muodossa, missä käyttäjä sen haluaa antaa. Ohjelmoijan tehtäväksi jää sitten päätellä, mistä päivämäärästä on kysymys. Epäselvissä tilanteissa, kuten 3.9. tai 9.3., voi ottaa käyttöön tekoälyä. Oikean päivän voi päätellä ympäristötekijöistä tai kontekstista, ja umpikujaan jouduttuaan ohjelma vasta pyytää käyttäjältä tarkennusta.
Ennakkoluulottomat ohjelmistojen suunnittelijat alkavat vierastaa vanhoja käytettävyysoppeja. Uudet käyttöliittymät ja tekniikat mahdollistavat aivan toisenlaisen ympäristön käytettävämpien sovellusten toteuttamiseksi. Kosketusnäytöt ja puheohjaus ovat vain esimerkkejä nykytekniikan tarjoamista mahdollisuuksista. Tällaisille alustoille voi vanhojen käytettävyysoppien implementointi olla jopa vaikeampaa kuin uuden ajattelutavan toteuttaminen. Käytettävyyssuunnittelussa olisikin vihdoin ryhdyttävä ajattelemaan ohjelmistojen toteuttamista käyttäjän näkökulmasta eikä vain tehdä ohjelmoijan elämää helpoksi. Käyttäjien ja ohjelmistoja tilaavien asiakkaiden tulee rohkeasti ja pontevasti vaatia käytettävämpiä sovelluksia. Mutta ennen kuin näin pitkälle päästään, pitää tilaajien ensin ymmärtää, mitä tarkoitetaan käytettävyydellä.