Tampereella järjestettiin viikonloppuna viides Beatles Happening -tapahtuma. Perjantaina alkanut kansainvälinen tilaisuus kokosi viidettä vuotta yhteen Beatles-friikit ja 60-luvun musiikin ystävät sekä nostalgikot ympäri Suomea. Tilaisuus koostui molempina päivinä useista pienemmistä tapahtumista eri puolilla upeaa Tampere-taloa. Lauantai-illalla oli vuorossa tapahtuman pääkonsertti Come Together isossa salissa. Minulle tarjoutui tilaisuus päästä pääkonserttiin, sillä voitin viikko sitten pääsylipun VR:n kanta-asiakasohjelma Veturin järjestämässä arvonnassa. Tieto voitosta saapui sähköpostiini ja lippu tuli tavallisessa postissa hyvissä ajoin jo maanantaina. Yllättävä voitto pisti viikonlopun suunnitelmani uusiksi, mutta siitä ei ollut mitään huolta, sillä en ollut suunnitellut viikonlopuksi mitään. Aloin välittömästi suunnitella matkaa Tampereelle ja ostin samoin tein VR:n nettikaupasta junaliput paikan päälle. Kanta-asiakkuudesta oli jälleen hyötyä, sillä sain menolipun Helsingistä parilla kympillä ja paluumatkan Pendolinossa viidellä eurolla. Viihteellinen lauantai-ilta tuli siis jotakuinkin melko edulliseksi.

Lähdin Tampereelle hieman kahdentoista jälkeen ja muutaman tunnin paikallisjunalla köröttelyn jälkeen saavuin perille. Aikaa konsertin alkuun oli ruhtinaallisesti, joten käytin iltapäivän hyödyksi ja kiertelin pitkästä aikaa kaupungilla. Olen lyhyen ajan eli noin puolen vuoden sisällä vieraillut Tampereella jo kolmasti, mutta aiemmilla kerroilla tiukka aikatauluni ei ole antanut myöten kaupungilla kiertelyyn. Parin tunnin kuluttua suuntasin Tampere-talolle, jossa alkoi illan konsertti kuudelta. Kahteen väliajalla jaettuun osaan oli kiinnitetty neljä esiintyjää. Beatles-happeningista kun oli kysymys, niin jokainen bändi soitti tavalla tai toisella teemaan liittynyttä 60-luvun musiikkia. Ensimmäisenä lavalle kapusi saksalainen The Brothers -yhtye Freiburgista. Bändin alku oli lupaava, mutta hienoinen sekoilu vaativan Bohemian Rhapsody -kappaleen kanssa toi esille jonkinasteisen amatöörimäisyyden. Muuten pumpun meno oli viihdyttävää, joskin paljolti tavanomaista rock-esiintymistä.

Illan toinen esiintyjä Puttin’ On The Beatles Style tuli Pietarista. Pietarilaisen yhtyeen erikoisuutena oli kolme harmonikkainstrumentalistia, jotka soittivat koko kolmen vartin mittaisen settinsä uskomattoman upeasti harmonikan säestyksellä. Tutut melodiat olivat saaneet aivan uudenlaiset kuosit ja sovitukset haitareille, joita trio näppäili vakuuttavan ammattimaisesti. Silloin tällöin musiikki karkasi eräänlaiseksi kakofoniaksi eikä melodiasta ollut tietoakaan ja soitto oli yhtä paksua äänimössöä. Pääosin pumppu soitti erinomaisesti ja ennen kaikkea perinteistä rock-asetelmaa rikkoen tuomalla lavalle toisenlaista väriä ja äänimaailmaa. Liekö pietarilaisilla ollut tarkoitus hieman näyttää edelliselle porukalle, miten Queen-yhtyeen vuonna 1975 levyttämä Bohemian Rhapsody olisi pitänyt soittaa, sillä yleisö sai kuultavakseen jo toisen kerran saman illan aikana tämän ikonisen kappaleen, tosin tällä kertaa harmonikalla esitettynä.

Iso sali tyhjennettiin väliajalla ja yleisö komennettiin lämpiöön odottelemaan soundcheckin päättymistä. Konsertin jälkimmäisen puoliskon alkaessa tilaisuus oli melko tasan puoli tuntia myöhässä. Olin ajoittanut paluumatkani päivän viimeiseen junaan, joka oli lähtevä yhdentoista aikaan yöllä. Junan lähtöön oli aika vielä kaksi tuntia. Seuraavan setin esitti ruotsalainen Rocks Off -yhtye. Vannoutuneena rockin ystävänä olen luonnollisesti tutustunut ja kuunnellut Rolling Stones -yhtyeen musiikkia, mutta en koskaan ole ollut mikään Rollareiden fani enkä ole heidän musiikistaan juuri pitänyt. Minulle on syntynyt mielikuva bändin musiikista, joka on mielestäni pitkäveteistä, yksitoikkoista ja paikoillaan junnaavaa eivätkä biisit tahdo millään päättyä. Rocks Off -bändi oli kuin nykyajan kopio Rolling Stonesista musiikkia ja lavaesiintymistä myöten. Soitto oli juuri niin pitkäveteistä kuin olin muistellutkin ja laulu yhtä epäselvää kuin itsellään Mick Jaggerilla. Bändinä Rocks Off edusti sellaista tyypillistä rock-yhtyettä, vaikkakin nämä nuoret ruotsalaismiehet olivat sieltä siistimmästä päästä. Esityksestä puuttui karismaa, jota edellinen pietarilaispumppu oli tarjonnut hanureillaan. Rocks Off ei oikein lämmittänyt ja aika ajoin vilkuilin kännykkäni kelloa toivoen, että pian siirryttäisiin jo seuraavaan settiin.

Illan pääesiintyjänä oli brittiläinen The Overtures. Soitto ja meno oli jo erittäin ammattimaista ja kokenutta. Kuusikymmenluvun hittikappaleet kajahtivat salissa nopeaan tahtiin ja viihdyttivät yleisöä nostaen illan tunnelmaa asteittain. Erityisen mieleenpainuva esitys oli The Shadows -yhtyeen vuonna 1962 purkittama Wonderful Land -biisi. Tuntui uskomattomalta, miten hieno kappale tuo taas olikaan ja miten noin hienoa musiikkia tehtiin jo viisikymmentä vuotta sitten. Yhtyeellä tuntui olleen energiaa hittien soljuessa lähes tauottomasti, ja kun seurasin rumpali Steve Phypersin työskentelyä, en voinut muuta kuin ihailla miehen taitoja ja kykyä selviytyä käsivarren lihasten maitohapoista sellaisella takovalla hartiatekniikalla, jota hän edusti. Viimeiset kappaleet yleisö joutui seuraamaan seisten, sillä illan viimeisillä minuuteilla tunnelma oli kohonnut jo istuinten yläpuolelle. Encoren lauloi Jay Goeppner, joka myös kuulutti bändin lavalle ennen illan esiintymistä.

Yllättäen järjestynyt konserttimatka Tampereelle onnistui kaikin puolin ja oli myös erittäin viihdyttävä. Kello lähenteli kymmentä illalla konsertin päätyttyä sen ollessa reilut puoli tuntia myöhässä. Minulla ei ollut kiirettä junalle, joka oli lähtevä vasta tunnin kuluttua. Lähdin kävelemään noin viidensadan metrin matkan asemalle, jossa lueskelin mukana kuljettamaani kirjaa aina junan lähtöön saakka. Vajaan kahden tunnin matka takaisin Helsinkiin taittui suhteellisen nopeasti Pendolinolla, ja saavuin noin yhden aikaan päärautatieasemalle, jossa tuhatpäinen nuoriso oli vallannut aseman edustan. Pitkäksi venähtänyt lauantai-ilta oli vihdoin päättynyt, kun vielä lyhyen metromatkan jälkeen saavuin kotiin noin puoli kahden aikaan yöllä.