Eilinen sunnuntaipäivä oli kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Taivas oli kirkas ja puhtaan sininen, tosin ilma oli hieman viileä. Paikoin aurinko kylläkin lämmitti oikein mukavasti, kuten Linnunlaulun suoralla. Tällä suoralla meinaa välillä tulla aivan hiki. Toisin on tänään täällä etelässä. Taivaan on vallannut harmaa yhtenäinen pilviverho ja sieltä on pitkin päivää sataa tihutellut vettä. Kieltämättä säätila on ollut ankea eilisen upean kevätpäivän jälkeen. Muutamat ystävistäni ovat tänään valitelleet väsymystä ja voimattomuutta. Päätäkin on joillakin särkenyt. Syytä voi yrittää etsiä vaikkapa harmaan painostavasta ilmanalasta. Se on usein omiaan painamaan myös mielialaa. Tämä päivä osoitti jälleen kerran, etteivät päivät ole veljeksiä.

Muistoksi eilisestä kevätpäivästä otin kuvan Kansallismuseon tornista. Tällaiset kuvat ovat harvinaisia, sillä siinä on jotain ainutkertaista, ainakin kerran vuodessa. Kuvassa on kirkkaan sininen ja kuulas taivas, mutta puissa ei ole vielä lehtiä. Ensi katsomalta kuva näyttää siis aivan tavalliselta postikorttikuvalta Helsingistä, mutta tarkempi analysointi osoittaa mielenkiintoisia yksityiskohtia. Talvesta ei ole kuvassa tietoakaan, koska katolla ei ole lunta eivätkä oksat nuoku nuoskasta. Syksyllä tällaisia kuvia voi olla vaikeaa ottaa, koska harmaa taivas ja yleinen valon vähyys muuttaa oleellisesti kuvausasetelmia. Keväällä voikin saada tavoittelemansa erikoisuuden, ja niinpä minä ikuistin aina niin kauniin Kansallismuseomme tornin, taas kerran. Kansallismuseo on ollut kuvauskohteeni ennenkin, enkä usko, että tämäkään kuva jää viimeiseksi.