Näin tänään kauppareissulla, kun pulu nokki vastayrjöttyä oksennusta kadulla. Mahtoi olla tipun juhlapäivä saadessaan kupuunsa lämpimän lounaan. Kaiken lisäksi kyyhkyläinen sai syödä ulkona, vaikka hieman harmaa sää olikin. Kun palasin kaupasta noin parinkymmenen minuutin kuluttua, pulua ei enää näkynyt. Liekö lintu saanut tarpeekseen vai olisiko sillekin tullut paha olo. Mitähän mahtoi olla tuo laatta, jota oli nokkimassa? Vanhempamme opettivat meille aikoinaan, ettei maasta saa syödä. Jos vaikkapa karkki oli pudonnut kadulle, piti se jättää niille sijoilleen. Yhdysvalloissa puolestaan ihmisillä on sitkeä uskomus niin sanottuun "viiden sekunnin sääntöön". Jos ehtii napata esimerkiksi lattialle pudonneen ruokapalasen viiden sekunnin sisällä, voi sen vielä huoletta panna suuhunsa. Tutkijat ovat tosin todistaneet, että bakteerit hyökkäävät makupalaan ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Toisin sanoen, ruoka kontaminoituu välittömästi joutuessaan kosketuksiin lattiapinnan kanssa. Viisi sekuntia on siis juhlallisen pitkä aika bakteerien hyökkäykselle.

Tuosta yrjöstä jalkakäytävällä tulee mieleen vanha juttu, missä kaksi pultsaria käveli kadulla. He olivat juuri nousseet sillan alta, ja päätä vielä vähän kivisti. Molemmilla oli pitkän yön jälkeen jo kiljuva nälkä. Jonkin aikaa siinä käveltyään, toinen puliveivareista äkkäsi vanhan liiskaantuneen banaanin kadulla. Hetkeäkään epäröimättä hän pisti sen suuhunsa ja vielä pyyhki suupieliään vastenmielisen likaisen takin hihaan.

- Aah, ruokaa!

Puliukko sanoi. Kaverukset jatkoivat eteenpäin, mutta pian toinen hanttapuleista tunsi kuitenkin itsensä huonovointiseksi, vaikka oli juuri syönyt kadulta löytämänsä vanhan banaanin. Eikä aikaakaan, kun sitä oltiin kumarassa heittämässä laattaa. Samassa spurgukaveri hyökkäsi makuulleen kadulle ja alkoi lipoa etovaa lammikkoa. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ylös ja sanoi:

- Aah, lämmintä ruokaa!