Kadonnut lompakko

Nousin aamulla tyhjään paikallisjunan vaunuun ja huomasin lattialla paksun lompakon. Junasta oli juuri purkautunut satapäin matkustajia ja se oli lähdössä Helsingin päärautatieasemalta uudelle sukkulointikierrokselleen jonnekin Espoon perukoille. Mieleeni juolahti, että lompakko oli kenties pudonnut joltakin juuri junasta ulos astuneelta matkustajalta ja hän tulisi tuota pikaa hakemaan sitä. Nostin lompsan lattialta ja odotin junan lähtöä. Ketään ei tullut kyselemään kadonnutta rahamassiaan, joten päätin antaa sen junahenkilökunnalle, kuten tällaisissa tilanteissa kuului tehdä. Koputin veturinkuljettajan oveen, mutta kuljettaja päätti olla avaamatta ovea. Juna lähti ja jäin arvokkaan nahkakukkaron kanssa kahden.

Kuva
Ryan Loos

Päästyäni määränpäähäni soitin poliisin löytötavaratoimistoon. Siellä avulias virkailija ryhtyi selvittämään lompakon omistajan puhelinnumeroa, sillä rahapussissa oli omistajansa ajokortti. Siitä selvisi henkilötunnus, jonka avulla virkailija sai välitettyä viestin onnettomalle massinsa kadottaneelle miehelle. Kohtapuoliin sainkin puhelun ja luurin toisessa päässä miesääni sopersi epäselvästi jotain. Puhe kuulosti aivan juopuneen miehen ääneltä, mutta katsoin parhaaksi olla tekemättä johtopäätöksiä kuulemani perusteella. Soittaja oli lompakkonsa kadottanut mies, ja sovimme, että palautan arvo-omaisuuden iltapäivällä Helsingissä rautatieasemalla.

Myöhemmin viiden aikaan iltapäivällä seisoin assan R-kioskin kupeessa ja odotin sovittua puhelinsoittoa. Siinä seisoessani viereeni purjehti melkoisessa laitamyötäisessä lyhyenläntä ja epäsiisti mies, joka tuoksahti jo kauas vahvalle alkoholille. Mietin, mahtoiko tämä olla lompakon omistaja, mutta sehän tuskin olin mahdollista, koska asemalla oli satoja ihmisiä emmekä olleet sopineet tapaamispaikkaa. Mies kaivoi taskustaan kännykän ja toisesta paperinpalan, joka oli taitettu useaan kertaan. En nähnyt paperilla ollutta puhelinnumeroa, mutta mies tapaili kapulansa näppäimiä sen verran hitaasti ja hartaasti, että saatoin seurata, minkä numerosarjan hän näppäili. Se näytti olleen numeroni, mutta puhelimeni ei soinut ja mies lähti hitaasti kävelemään kadoten lopulta ihmismassan sekaan. Kohta puhelimeni pärähti ja odottamani herra soitti. Mies kertoi seisovansa erään ravintolan edustalla, ja niin lopulta kohtasimme.

Ravintolan edessä minua odotti se sama mies, joka hetkeä aiemmin oli pysähtynyt viereeni käpistelemään kännykkäänsä. Mies seisoi etukenossa ja huojui hitaasti puolelta toiselle. Kysyin herralta, onko hän kenties kadottanut lompakkonsa aamulla. Sain myöntävän vastauksen ja kysyin seuraavaksi hänen henkilötunnustaan. Halusin varmistaa, että lompakon saa sen oikea omistaja. Ajokortissa ollut valokuva muistutti hieman edessäni huojunutta henkilöä, mutta tällaisissa tilanteissa ei koskaan voi olla liian varma. Ojensin paksun nahkalompsan miehelle, joka selvästi huojentui. Olihan hänen taskunsa ollut melkein puoli päivää tavallista kevyempi, joten kukkaron jälleennäkeminen oli varmasti päivän pelastus. Mies näytti olleen sen verran tuiterissa, että kysyin, pääseekö hän jatkamaan kadottamatta kukkaroaan uudelleen. Hän vakuutti olevansa tilanteen tasalla, ja samalla lompakko levähti auki paljastaen kymmenille ohikulkijoille sen kymmenet kortit ja salaisimmatkin sisällöt. Rahamies alkoi kaivaa kuvetta ja sanoi maksavansa minulle kahden kympin löytöpalkkion. Kieltäydyin siitä ja kehotin häntä käsittelemään massiaan vähemmän huomiota herättävästi. Olimmehan sentään keskellä Helsingin, joskus pahamaineiseksikin mainittua rautatieasemaa. Toivottelin päivän tuttavuudelleni hyvää jatkoa ja kiiruhdin omille asioilleni.

Julkaistu perjantaina 5.11.2010 klo 19:02.

Edellinen
Kuluttajan pankkivertailu
Seuraava
Käännettyä englantia
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä