Suoritin keväällä ITIL Foundation V3 -kurssin ja olen tätä nykyään sertifioitu ITIL-ammattilainen. Vielä joitakin vuosia sitten ITIL oli tietohallintojohtajien varovainen kahvipöytäkeskustelun aihe, mutta viime vuosina siitä on höyrytty jo huomattavasti enemmän. ITIL on kokoelma hyviä käytäntöjä informaatioteknologian palveluiden hallintaan ja johtamiseen. Käytännössä kyseessä on paksu nivaska painotuotteita eli ohjeita, joissa kerrotaan, miten IT-palveluita ostetaan, myydään ja hallinnoidaan. Kokoelma ei suinkaan ole mikään uusi keksintö. Alkujaan se on lähtöisin Ison-Britannian valtionhallinnon tarpeista 1980-luvulta. Tietotekniikka alkoi tuolloin vyöryä toimistoihin ja kaaokselta välttyäkseen viranomaiset alkoivat koota parhaita käytäntöjään yksiin kansiin. Lopulta syntyi globaalistikin arvostettu prosessikehys ja joukko innokkaiden evankelistojen perustamia käyttäjäyhdistyksiä.

ITIL-sertifikaatti alkaa olla jo arvostettu paperi IT-alalla. Asiakkaat arvostavat valmiiksi pureskeltuja käytäntöjä ja osaavat myös vaatia niitä palveluiden toimittajilta. Työnantajatkin ovat heränneet lisääntyneeseen ITIL-huumaan. Työnantajat kyselevät nykyään työntekijöiltä ja -hakijoilta sertifikaattien perään. Kaikki asiakkaat eivät suinkaan täysin ymmärrä, mistä on kyse. Joillekin ITIL on kuin ihmeitä tekevä taikasana, jonka lausuttuaan asiat alkavat luistaa kuin rasvattuna. Kummallisinta tilanteessa on usein se, että asiakas vaatii toimittajalta ITIL-osaamista, mutta se ei aina näytä koskevan itse tilaajaa. Näinhän asia ei tietenkään saisi olla, vaan myös asiakkaan on osallistuttava asettamansa vaatimuksen toteuttamiseen. Jotta alalla riittäisi kilpailuvaltteja, puskee hyvien käytäntöjen ja prosessien kirjoon vielä COBIT. Monet suomalaisyritykset eivät vieläkään ymmärrä, mikä on ITIL saatikka että ymmärtäisivät, miten se käytännössä toimii. Tietohallintojohtajat vain asettavat sen vaatimukseksi ja sitten jäädään odottamaan, miten kaikki sujuu oppien mukaan. Näillä näkymin COBIT vain lisää hämmennystä kehyskeskusteluissa.