Tasan kuusi vuotta sitten maailma seurasi erästä lähihistoriamme murheellista näytelmää. Avaruussukkula Columbia oli palaamassa Maahan 16 päivää kestäneeltä matkaltaan. Sukkula tuhoutui saavuttuaan Maan ilmakehään. Kaikki miehistön seitsemän jäsentä menehtyivät katastrofissa. Onnettomuuden syyksi diagnosoitiin jo laukaisuvaiheessa irronnut lämpöpaneeli, jonka tehtävänä oli suojata alusta ilmakehään paluusta aiheutuvan kitkan kuumuudelta. Columbian astronautit olivat käytännössä tuhoon tuomittuja, sillä kohtalokas paneelin jättämä aukko riitti nostamaan lämpötilan vasemmassa siivessä kohtalokkain seurauksin.

Lento STS-107 lähti kohti avaruutta Kennedyn avaruuskeskuksesta Floridasta tammikuun 16. päivänä 2003. Lennon tehtävänä oli tieteellisten kokeiden suoritus erilaisin laittein. Paluu Maan kamaralle kuitenkin epäonnistui ja sukkula miehistöineen tuhoutui täysin. Onnettomuuden tutkinta päättyi lähes vuosi tapahtuman jälkeen lokakuussa 28 samana vuonna. Tuloksena syntyi kuusiosainen raportti, joka on luettavissa avaruushallinnon sivuilta. Vaikka onnettomuuden syy selvisikin, se ei luonnollisestikaan enää auta jo menehtyneitä astronautteja. Tuskin olisi tieto irronneesta lämpöpaneelistakaan lohduttanut, sillä avaruudessa ei juuri ole mahdollisuuksia korjata tämän luokan vaurioita.

Kammottava onnettomuus oli muistutus ihmisen pienuudesta luonnonvoimien edessä. Voimme hetkellisesti hallita luontoa ja määrätä sen kulkua, mutta luonto vastaa takaisin ja silloin olemme melko voimattomia. Avaruus ei ole ihmistä varten. Äärettömän pitkät välimatkat, tyhjyys ja tuntemattomat ilmiöt pitävät ihmisen loitolla. Meidän on tarkoituskin pysyä planeetallamme ja siksi avaruuden valloitus on niin vaikeaa. Toistaiseksi sukkulalennoista ei ole jäänyt juurikaan tavalliselle kaduntallaajalle mitään konkreettista. Avaruuslennoissa onkin paljolti kyse muskelien näyttämisestä kuin todellisten tieteellisten tulosten keruusta.