Allejäänti - osa 1

Junat olivat tänään muutaman minuutin myöhässä. Istuin pienellä t-kirjaimella tapani mukaan lähijunan vaunussa ja luin matkalle kahdella euron kolikolla viikko sitten antikvariaattisesta kirjakaupasta ostamaani pokkaria. Kirja oli jo muutaman vuoden ikäinen romaani, mutta teksti oli kutkuttavan mielenkiintoista ja kaiken huomioni imevää, enkä pannut merkille, että metallivaunumme seisoi yhä liikahtamatta asemalla vaikka lähtöaika oli umpeutunut ajat sitten. Ei aikaakaan kun matkustajille suunnatusta julkisesta äänentoistolaitteistosta kuului kimeä pimahdus. Kaiutin sanoi pim, ja se oli merkki kohta alkavasta kuulutuksesta. Tähän maailmaan kuulumattoman synteettisen äänimerkin jälkeen vähäiset vaunussa istuneet matkaajat kivettyivät paikoilleen odottamaan luvassa ollutta puhetulvaa ämyreistä. Kilahduksen jälkeinen pitkä hiljaisuus vain lisäsi jännittyneisyyttä. Kukin tahoillaan arveli, kuuluuko sieltä kohtapuoliin se tuttu mentolitupakan maskuliinistama matalan kröhisevä naisen ääni. Joku vähemmän asioista perillä oleva ehkä ajatteli, että on se oikea ihme-elävä se kuuluttaja, kun ehtii niin nopsasti suupieliään aukomaan eri paikoissa. Vasta sitä ääneen asemien luettelointia kuuli vaunukammarissa, kun jo uusi hoilotus kimpoili rautatieaseman tiiliseinien välissä mitäänsanomattomia kellonaikoja ja kirjaintunnuksia ladellen samalla kun astui peltiloorasta laiturikivetykselle.

Pitkä tauko luonnottoman signaloinnin jälkeen oli yleensä merkki live-esityksestä. Nykyaikaisesti digitaalilevylle tallennettu ja kanta-asiakkaiden ulkoa osaama sanakudelma ei alkanutkaan. Jännityksen laukaisi lopulta mikrofonia hapuileva rahina kovaäänisistä. Seuraava arvuuttelun kohde oli, kuka puhuu. Olisiko se konnari vai itse pääjehu, se veturinkuljettaja? Työmatkalaisten hartiat kuvainnollisesti putosivat puoli metriä alas viimeistenkin jännitysmomenttien antaessa periksi, kun rautarasian perukoilta kantautunut terävä miesääni kertoi olevansa "täällä puhuu veturinkuljettaja." Heristin korviani kannatellutta päätäni ja yritin liikutella korvalehtiä vähän samaan tapaan kuin hevoset tuppaavat tehdä suuntiessaan metakan lähdettä. Korvanläppälihakseni olivat kuitenkin kauan aikaa sitten evoluution surkastuttamat, ja tunsin ohimoiden alla vain etäistä nipistelyä, kun vähäiset muskelinrippeet yrittivät nykiä nahkapäällysteisiä rustolehdykkäitä äänen osoittamaan suuntaan. Kuulin kaikista ponnisteluista huolimatta hyvin ja miksi en olisi kuullutkaan, sillä eihän kuulossani ollut mitään vikaa. Noin kolmikymppisen miehen ääni, jos äänestä nyt ihmisen ikää voi edes arvioida, sanoi junasta puuttuvan konduktöörin ja että hän, se suhari siis, tiedottaa myöhemmin asioiden etenemisestä. Lyhyt mutta asiasisältöinen messu päättyi ja ihmiset palasivat kuka mihinkin aamun askareisiinsa jälleen kuvainnollisesti vain olkapäitään kohautellen. Tällaistahan se aina on kiskoliikenteessä, moni aprikoi.

Katonrajaan piilotetusta tekniikan kehityksen suomasta äänitorvesta kuului hetken kuluttua uusi kuuloelimien herkissä syövereissä helähdellyt pim. Konnari oli myöhässä Tapanilassa sattuneen henkilövahingon vuoksi ja oli liittymässä joukkoomme viiden minuutin sisällä. Kohtelias metalliääninen ja jostain kaukaisuudesta saneleva ilmeisen hyväkäytöksinen kuljettajamieheke pahoitteli jo toistamiseen myöhästymistä. Monille työmatkan venyminen muutamalla minuutilla ei merkinnyt mitään, mutta saatoin kuulla käytävän toisella puolella istuneen naisihmisen tuhahtavan ilmentäen taskussa nyrkkiin puristettua kiukunpuuskaansa. Siinä sitä sitten istuttiin ja luettiin matkustajalta toiselle kiertäneitä aamun ilmaisjakelulehtiä, luettiin kohta hiirenkorville kulmiaan kipristelevää pokkaria, katseltiin tyhjyyteen vaunuosaston likaisista ikkunoista ulos matalaan auringonpaisteeseen, sormeiltiin älykkäitä kännyköitä lisäten rasvaisia sormenjälkiä kuvaruudun pintaan ja hiljaa supisten keskusteltiin vierustoverin kanssa. Jonkun akkunan eteen oli yritetty vetää kertaakaan pesemättömät lyhyenlännät verhot ikään kuin estämään sadanviidenkymmenen miljoonan kilometrin päässä loimottaneen tulipallon sivalluksia. Kukaan ei tehnyt elettäkään ja vaunussa jatkui hiljaisuus ja vain vanhan ilmanvaihtokoneen hyrinä esti kuulemasta pölyn laskeutumisen lattialle.

Miehittämättömät paineilmaistetut ovet sihahtivat kiinni kuin taikaiskusta. Joku edelleen vähemmän asioista perillä oleva olisi varmaankin luullut avaruuselokuvista tutunomaisten telepaattisten liikkeiden sulkeneen ne. Kiskobussi nytkähti liikkeelle lähes kalloja halkaisevan releiden paukkeen tahdittaessa ratakiskojen ja teräsvierittimien kitkasta syntynyttä huminaa. Ja taas megafoneista kilahti pim, nyt jo kolmannen kerran siis. Puuskuttava hento naisen ääni vaihtoi sävelkorkeutta tummaäänisestä miespuhujasta. Huohotuksesta saatoin päätellä, että konduktöörittärellä oli pitänyt kiirettä. Arvaukseni vahvistui, kun melkein hengenahdistuksesta kärsinyt naikkonen kertoi saaneensa vastikään hälytyksen junavuoroomme. Anteeksipyyntelyistä puuttui enää vain harmittelu, että oma kahvitauko oli jäänyt pahasti kesken tai että ne kahvit olivat vähällä mennä väärään kurkkuun. Uutisjuorut valaisivat syytä minuuttikaupalla myöhästyneeseen lähtöömme. Tapanilassa oli tapahtunut allejäänti ja junat olivat pääradalla puoli tuntia myöhässä. Olipa se uudissana se "allejäänti", ajattelin hiljaa itsekseni ja painoin termin takaraivoon. Kaipa se alkuperäiseen työlistaan merkitty konnarimme oli juuttunut jonnekin matkan varrelle näillä perusteilla. Olipahan nyt hyvä kuitenkin, että kulmikas metalliputkemme oli saanut orkestraattorin, jotta tämä viheliäinen matka lopulta pääsi alkuun.

Julkaistu perjantaina 4.5.2012 klo 17:34 avainsanalla novellit.

Edellinen
Kevätkakku
Seuraava
Allejäänti - osa 2
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä