Loppuvuoden kalenterini on alkanut täyttyä uhkaavasti. Kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, kuten joulukonsertteihin ja pikkujouluihin on sadellut tiuhaan tahtiin. Osasta olen joutunut kieltäytymään päällekkäisten tapahtuma-aikojen vuoksi. Tänään kuitenkin osallistuin yhteen, minulle jo perinteeksi muodostuneeseen pikkujoulutapahtumaan. Olin saanut kutsun elokuvailtaan, jossa esitettiin Miika Nousiaisen menestysromaaniin perustuva elokuva Vadelmavenepakolainen. Ennen leffaa aulatiloissa tarjoiltiin kuumaa glögiä ja ajankohtaan kuuluen tietysti pipareita. Ulkona lämpötila hätyytteli nollaa astetta, joten lämmin juoma oli paikallaan välittömästi, kun pääsin sisään. Salissa puolestaan tehokas ilmastointi jäähdytti, mutta onneksi hauska kotimainen elokuva sentään viihdytti.

Vadelmavenepakolainen on kerrassaan mainio komedia. Pitkästä aikaa kotimaisessa elokuvassa sai nauraa oikein vatsansa pohjasta. Itse filkassa ei niinkään ole mitään sen kummempia sketsejä tai päättömyyksiä, joiden vuoksi pitäisi nauraa röhöttää. Hauskuus syntyy erinomaisesta Suomi-Ruotsi-vastakkainasettelusta ja hupaisista kulttuurieroista, jotka ovat suomalaisille tuttuja mutta ruotsalaisille vieraita ja luonnollisesti päinvastoin. Kaikkihan nämä tosin tuntevat, mutta nyt niille sai nauraa ihan luvan kanssa. Filmatisointi oli onnistunut täydellisesti samoin kuin näyttelijävalinnatkin. Puitteet olivat myös uskottavat ja tarina kaiken kaikkiaan puhutteleva. Kuten yleensä hyvissä kertomuksissa tapana on ollut, niin myös Vadelmavenepakolaiseen sisältyy pieni opetus meille kaikille. Parhaiten leffan sanoma avautuu, kun käy sen katsomassa. Luvassa on hyvää viihdettä ja kunnon naurut.