Serkkuni asuu Minneapolis’ssa, Yhdysvalloissa. Kaupunki on Minnesotan osavaltion suurin niin kooltaan kuin asukasluvultaan. Noin puolet osavaltion viiden miljoonan asukkaan väestöstä asuu Kaksoiskaupunkien eli Minneapolis’n ja osavaltion pääkaupungin St. Paulin alueella. Ensimmäisellä vierailullaan Suomeen serkkuni toi minulle tuliaisiksi George Gershwinin kokoelman Rhapsody in Blue and An American in Paris. Kokoelmalla soittaa New Yorkin filharmoninen orkesteri, jota johtaa maailmankuulu, nyt jo edesmennyt Leonard Bernstein. Hän myös itse soittaa levyllä vaativat piano-osuudet.
Kun ensimmäisen kerran kuuntelin saamani äänitteen hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten, en voinut uskoa korviani. Voiko joku todellakin säveltää jotain tällaista kuin Sininen rapsodia? Ensikuulemalta teos oli suoranainen kakofonia. Sävellys kuulosti uskomattomalta sekamelskalta. Näihin rajuihin mielipiteisiin oli selitys. Olin tuolloin vielä nuori, ja ainoa hyvä musiikki oli rokki. Tämähän on nyt selvää näin kun vuosia on tullut ikään lisää. En siis vielä vajaat kolmekymmentä vuotta sitten ymmärtänyt todella hyvän musiikin päälle mitään.
Sininen rapsodia ja koko äänite jäi sittemmin hyllylle lojumaan joiksikin vuosiksi. Hieman myöhemmin laitoin levyn jälleen soimaan, mutta tällä kertaa taustamusiikiksi samalla kun työskentelin tietokoneen kimpussa. Olin niin keskittynyt työhöni koneen kanssa, etten yksinkertaisesti ehtinyt vaihtaa äänilevyä vaan käänsin vain levyn toisen puolen ja annoin soida vuoroin Sinisen rapsodian ja vuoroin Amerikkalaisen Pariisissa. Tätä jatkui tunnista toiseen. Tunnin aikana ehtii kuunnella äänitteen kahteen kertaan, sillä kummatkin teokset ovat noin vartin pituisia.
Kuunneltuani samaa levyä jo useita päiviä peräkkäin aloin alitajuisesti havaita erikoisia säveltapailuja Sinisessä rapsodiassa. Pian nämä lyhyet melodiset sävelkulut alkoivat kiinnostaa ahkeraa musiikinharrastajaa enemmänkin. Kohta minun oli pakko pysähtyä ja alkaa keskittyä tarkemmin kuulemaani. Gershwinin erikoinen musiikki alkoi kiehtoa yhä enemmän ja sai minut lopulta pauloihinsa. Jouduin keskeyttämään työni tietokoneen kanssa ja asetin kuulokkeet korville. Menin sängylle makaamaan ja kuuntelin rentoutuneesti uppoutuen koko teoksen alusta loppuun kiirehtimättä enää mihinkään.
Tänään George Gershwinin Sininen rapsodia ja Amerikkalainen Pariisissa ovat ehdottomasti parhainta musiikkia, mitä olen koskaan kuullut. Luonnollisesti paljon muutakin hyvää musiikkia maailmalla on, mutta jos minun pitäisi nyt valita paras 1900-luvun sävellys, ei minun tarvitsisi hetkeäkään empiä. Se on ehdottomasti Sininen rapsodia. Sen jaksan kuunnella milloin tahansa uudelleen, sillä joka kerta siitä tuntuu löytyvän jotain uutta.