Minulla oli perjantaina jännät paikat. Edellisenä päivänä eli torstaina oli Helsingissä satanut lunta yhden talven tarpeeksi, mikä hieman hankaloitti liikkumista ulkosalla. Perjantaina liikenne sitten pysähtyi lähes kokonaan, kun joukkoliikenne äityi yllättäen lakkoilemaan. Olin saarroksissa ja ikään kuin oman kotini vankina. Muutamat bussit sentään liikennöivät joitakin pääväyliä, mikä oli pieni helpotus minulle, sillä tarkoituksenani oli mennä oopperaan perjantai-illalla. Lähdin matkaan hyvissä ajoin jo vähän ennen kello viittä iltapäivällä, jotta ehtisin lunastamaan lippuni ennen iltaseitsemältä alkavaa näytöstä. Odottelin ainoaa liikennöinyttä U-linjan bussia parikymmentä minuuttia, mutta odotus palkittiin, kun vähän myöhässä ollut onnikka lopulta kaarsi pysäkille. Ehdin ajoissa oopperatalolle ja sain lipunkin lippukassasta. Aikaa esitykseen oli jotakuinkin vielä tunnin verran, joten lueskelin lämpiössä ohjelmalehtistä aikani kuluksi.
Illan ohjelmassa oli Giacomo Puccinin (1858-1924) säveltämä Madama Butterfly -ooppera. Surullisesta rakkaustarinasta kertova ooppera sai ensi-iltansa helmikuussa 1904 eli melko tarkalleen 114 vuotta sitten. Puccini oli jo säveltänyt useita suurteoksia, kuten La bohème ja Tosca-oopperat ja näin niittänyt mainetta ja kuuluisuutta. Seuraavaa mahtiteosta Puccini oli suunnitellut jo jonkin aikaa, kunnes hän viimein alkoi työstää John Luther Longin (1861-1927) vuonna 1898 julkaiseman samannimisen kertomuksen pohjalta uutta oopperaa. Sävellystyö edistyi hitaasti ja sitä viivytti lisää vuonna 1903 sattunut auto-onnettomuus, jossa Puccini loukkaantui. Teos valmistui, mutta sen ensi-illasta tuli skandaali. Säveltäjä muokkasi oopperaa seuraavien kolmen kuukauden aikana, ja uusi yritys koitti toukokuussa Bresciassa. Tällä kertaa ooppera otettiin vastaan suurten suosionosoitusten saattelemana ja esityksestä tuli täydellinen menestys. Täydellinen oli esitys Suomen kansallisoopperassakin viime perjantaina.
Madama Butterfly -oopperaa oli tullut seuraamaan täysi katsomo. Yleisö sai koko rahan edestä viihdettä kolmeksi tunniksi. Esiintyjät olivat huippusolisteja, kuten Hyeseoung Kwon pääroolissa Cio-Cio-Sanina eli Madama Butterflyna ja tenori Mika Pohjonen toisessa pääroolissa Pinkertonina. Jeni Packalen loisti uskollisena palvelijana Suzukina ja baritoni Jaakko Kortekangas mainiossa Sharplessin roolissa. Esitys oli hiottu loppuun. Kaikki kohtaukset ja lavasteiden vaihdot sujuivat sveitsiläisen kellon tarkkuudella. Avustajien työskentely lavalla oli ihailtavan hallittua. Tom Schenkin loihtima lavastus oli onnistunut ja loi kaikessa yksinkertaisuudessaan aidon japanilaisen tunnelman. Kaiken huippuna oli tietysti Pietari Inkisen johtama orkesteri, joka uskollisesti toisti virheettömästi jokaisen Puccinin nuotin. Koko esityksen ohjauksesta vastasi Yoshi Oïda, jolle kuuluu iso kiitos onnistuneesta illastani.
Harvoin mikään elävä esitys saa jäyhän suomalaisen miehen liikuttumaan kyyneliin. Perjantaina kansallisooppera kuitenkin onnistui saamaan minutkin vetistelemään tai sitten Puccinin sävelmaailma Madama Butterflyssä on niin vaikuttava, että se vain yksinkertaisesti saa herkistymään. En pystynyt pidättelemään tunteitani, vaan annoin kyynelten valua pitkin poskipäitä, kun tarina alkoi lähestyä surullista loppuaan ja musiikki muuttui koko ajan mahtipontisemmaksi päättyen räjähtävään viimeiseen tahtiin. Kieltämättä Madama Butterflyn tarina on surullinen, ja jo pelkästään se saa kenet tahansa tunteikkaaksi. Tähän kun vielä lisää upean elävän esityksen ja kauniin musiikin, voi vain kuivatella kyyneliään ja ihailla hienoa oopperaa. Kansallisoopperan produktiot ovat aina olleet täydellisiä nautintoja. Niissä on panostettu ylitsevuotavaan laatuun, jotta yleisö voisi nauttia vain ja ainoastaan esityksestä virheiden häiritsemättä kokonaisuutta. Perjantai-iltani oopperassa ylitti kaikki odotukseni.