Muutokset yhteiskunnassa ja arvoissa ovat olleet suuria viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Joku on ennättänyt jo kysyä, onko mikään enää pyhää, kun kansallissankarimme marsalkka Mannerheim pääsi esittämään peräkammarin poikaa elokuvassa Uralin perhonen (2008). Arvojen rapistuminen, estojen hälventyminen ja kynnyksen madaltuminen ovat ilmiöinä yllättäneet erityisesti konservatiivisena tunnetun kirkkoväen. Suomen evankelisluterilainen kirkko on kaikesta mediarummutuksesta päätellen tullut yllätetyksi sananmukaisesti housut kintuissa. Asenteet ovat muuttuneet rajusti mitä tulee kirkollisuuteen ja uskontoon. Kirkosta erotaan aivan kuin se olisi suositun sosiaalisen verkoston viikonloppuryhmä, johon liitytään kaverin kutsusta ja josta poistutaan vaivihkaa ihan yhtä nopeasti.

Kirkon sisällä on myllertänyt jo pitkään. Pastorska ei enää ollutkaan vain papin rouva, vaan yhtäkkiä naiset astuivat ennen niin miehiseen eliittiin. Naispappeus on jaksanut pitää yllä debattia kyllästymiseen asti. Juuri kun sopu naispappien asemasta kirkossa melkein jo häämötti, ilmaantui pappien taivasteltavaksi samaa sukupuolta olevat parit. Eikä tässä ole vielä kaikki. Vain muutama viikko sitten kuohunta kirkon sisällä oli jälleen täydessä vauhdissa. Papista oli tuleva papitar! Eräs toimittaja kysyikin aiheellisesti, onko ihmisellä oikeus kajota luomistyön tulokseen, sillä onhan Raamatussa sanottu, että Jumala loi meidät mieheksi ja naiseksi. Tällaiset irtiotot ovat osoitus kirkon maallisuudesta ja että avioeroavat petturipapitkin ovat vain ihmisiä siinä missä me maallikotkin.

Uskonto on ollut osa ihmiskuntaa melkeinpä aikojen alusta asti. Aina on joku palvonut jotain. Joskus se on ollut eläin tai luontokappale tai aurinko, ja ties mitä muita ikoneita kulloinkin on kumarrettu. Uskonnon varjolla on hallittu maailmaa ja hallitaan edelleen. Valta on tavoittelemisen arvoista siinä missä omaisuuskin. Ei olekaan ihme, että kirkollisuuteen liittyy usein suuret omaisuudet ja rikkaudet. Näiden menettämisen pelko luo luonnollisesti epävarmuutta, jota pyritään häivyttämään monenlaisin keinoin. Rakkaat paimennettavat vain ovat alkaneet pappisväen harmiksi ajatella itsenäisesti ja ovat alkaneet tehdä omia päätöksiään. Kirkon sisäiset kiistat, valtataistelut ja päämäärätön asioiden pallottelu eivät enää kiinnosta nykyihmistä. Tarjolla on niin paljon muutakin kivaa, ettei aika ja mielenkiinto yksinkertaisesti riitä taivasteluihin. Kirkkoaatelille on tässä vaikeaa antaa mitään hyviä neuvoja muuta kuin, että elää ajan hengessä.