Sunnuntaikävelyni suuntautui tänään Kallion ympäri. Pitkään odotettu aurinko lämmitti nyt jo melkein polttavasti, jos vain erehtyi seisomaan pidempään suorassa auringonpaisteessa. Pitkähihaiset vaatteet tuntuivat olevan turhia. Monet olivatkin riisuneet lähes Aatamin pukuun maatessaan kaupunginteatterin viheriöllä. Muutamilla ihmisillä ei tunnu olevan pelkoa melanoomasta. Monetkaan eivät edes tiedä, mihin ihon ruskettuminen perustuu, mikäli on uskomista uuden City-lehden katukyselyyn. Useille ihmisille ei ollut selvää, miksi iho ruskettuu auringonvalossa. Kyseessähän on ihon suojamekanismi ultraviolettisäteitä vastaan. Ihon tummuminen on merkki liiallisen haitallisesta säteilystä.

Reittini kulki tavan mukaan Kallion kirkon editse. Juuri kirkon kohdalla ollessani alkoivat kirkonkellot soimaan. Kirkon ympäristö on näin sunnuntaisin vielä melko rauhallinen, mitä tulee yksityisautoiluun. Se toi muistot mieleen kaukaiselta 70-luvulta, jolloin kaupunki tapasi hiljentyä viimeistään kahden aikoihin iltapäivällä. Ihmiset palasivat koteihinsa, koska kaupat menivät yleisesti kiinni jo yhden aikoihin. Sunnuntaisin oli aina hiljaista. Kenelläkään ei ollut tarvetta autoilla mihinkään. Ihmiset asuivat kaupungin keskustassa ja kaikki palvelut olivat kävelymatkan päässä. Aamupäivän hiljaisuuden rikkoi vain läheisen kirkon kellot, jotka kutsuivat väkeä alttarin ääreen. Hetken saatoin nytkin aistia tuota mennyttä aikaa. Se toi mieleen jotakin Keski-Euroopasta, ehkä jonkun saksalaisen kaupungin, kuten Kölnin. Kaupungin äänet ovat muuttuneet melkoisesti sitten 70-luvun. Viikonloppu ei eroa enää juuri lainkaan tavallisesta arkipäivästä.