Historiankuvausten vaativuus

Elokuvateollisuus jakaa tuotantonsa moniin eri genreihin. Tällaisia lajityyppejä ovat esimerkiksi komediat, draamat, fiktiiviset seikkailut ja tietenkin historiaa peilaavat, joskus jopa spektaakkeleiksi paisuvat menneiden aikojen kuvaukset. Historia lajityyppinä on melko vaativa elokuvaksi. Käsikirjoittajan, tuottajan ja ohjaajan täytyy tuntea historia hyvin, ja näyttelijöiden on kyettävä tulkitsemaan menneitä uskottavasti. Itse asiassa koko tuotantokoneistolta vaaditaan melkoista ammattitaitoa historiallisten elokuvien teossa. Puvustajien ja lavastajien panos on näyttelijätyön ohella erittäin merkittävä. Historiaakin voidaan tosin tulkita monilla eri tavoin. Toiset luopuvat jo kättelyssä pilkuntarkasta tulkinnasta ja tuottavat suosiolla komediallisia elokuvia kun taas toiset pyrkivät lähes täydellisyyttä hipovaan filmaattisuuteen.

Historiaa kuvaavissa elokuvissa näyttelijöiden taidot tulevat hyvin esille. He usein paneutuvat roolisuoritukseensa yksityiskohtia myöten ja asiaankuuluvalla antaumuksella. Monet näyttelijät tutkivat mielenkiinnolla ja usein oma-aloitteisesti esikuvansa historiaa, elämäntapaa, pukeutumistyyliä ja muita viitteitä, joilla suoritus saadaan huippuunsa. Esimerkiksi saksalainen näyttelijä Bruno Ganz harjoitteli huolellisesti rooliaan Adolf Hitlerinä elokuvassa Perikato (Der Untergang, 2004). Sellaisetkin pienet yksityiskohdat kuin puhetyyli oli tarkkaan ja huolellisesti etukäteen harjoiteltu. Tosin Hitlerin arkipuheesta ei ole maailmalle säilynyt kuin yksi nauhoite, jossa Hitler puhuu normaalilla äänellään ilman propagandistisen agitoivaa kiihkoa. Juuri tätä suomalaisen Thor Damenin vuonna 1942 nauhoittamaa äänitettä Ganz käytti harjoitellessaan esikuvansa puhetyyliä. Nauhoite syntyi salaa Hitlerin vieraillessa Suomessa Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä kesäkuun neljäntenä 1942. Äänite on ainutlaatuinen ja historiallisesti merkittävä koko maailmassa, ja siihen voi tutusta tarkemmin Yleisradion Elävässä arkistossa, jossa se on myös kuultavana kokonaisuudessaan.

Aina eivät historiankuvaukset onnistu huolellisista valmisteluista huolimatta. Elokuvateollisuus tuntee monia kiusallisia kohtauksia, joissa nykyaika kohtaa historian. Monessako ritariaikaan sijoittuvassa elokuvassa näkyy taivaalla lentokoneen jättämä valkoinen vana? Montako kertaa keskiaikaa näyttelevälle näyttelijälle on unohtunut rannekello käteen? Tällaisia epähuomiossa syntyneitä tilanteita monet alan harrastajat suorastaan etsivät ja bongaavat elokuvista. Kotimainen Keisarikunta-elokuva (2004) sijoittuu 1950-luvun Kotkaan. Filmin puitteet ovat melko autenttisia ja uskottavia. Ainoastaan näyttelijöiden muutamat repliikit rikkovat muuten hyvin onnistuneen filmauksen. Harva 50-luvulla kuittasi toisen henkilön huomautuksen sanomalla siihen vain "Okei". Tuohon aikaan ei nimittäin yleisesti käytetty tätä englanninkielistä toteamusta, sillä kouluissamme opiskeltiin tuolloin vielä saksan kieltä. Nuorten aikuisten 2000-luvun alkuvuosina luoma hokema "Oikeesti, hei" ei sekään oikein tunnu kuuluvan tähän elokuvaan. Muutamat tällaiset lapsukset pilaavat osittain elokuvan luomaa tunnelmaa ja ovat varmasti omiaan myös vähentämään sen uskottavuutta.

Julkaistu torstaina 28.12.2006 klo 17:11 avainsanoilla elokuvat ja lingvistiikka.

Edellinen
Joulun jälkeen
Seuraava
Spotting photo details with CSS
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä