Uusin Nykypäivä-lehti (25/2009) toivottaa lukijoilleen hyvää juhannusta. Lehden etusivulla on samalla viestintäministeri Suvi Lindénin juhannusterveiset. Ministeri puoltaa paljon keskustelua synnyttänyttä Yle-maksua. Debatti lähti liikkeelle kansanedustaja Mika Lintilän johtaman työryhmän esityksestä. Työryhmän tehtävänä oli miettiä Yleisradion rahoitusmalleja. Pitkän pohdinnan jälkeen työryhmä päättyi suoraviivaiseen ratkaisuun. Ylen toiminta tulisi jatkossa rahoittaa kaikilta kotitalouksilta perittävällä mediamaksulla. Historiassa pitää kuitenkin kurkistaa vielä kauemmas. Koko rahoitusongelma alkoi osittain syntyä alati vähenevistä TV-maksuista. Osa kansalaisista on pitänyt TV-maksua vapaaehtoisena maksuna ja jättäneet sen siis maksamatta, vaikka edellytykset sen maksamiselle on ollut. TV-maksuhan edellyttää televisiovastaanotinta ja maksusta välttyy luopumalla vastaanottimesta. Digiaikakaudelle siirryttäessä moni jättikin maksun maksamatta vedoten analogisten lähetysten päättymiseen. Viranomaiset arvioivat, että niin sanottuja salakatselijoita olisi yhä noin 200 000.
Yleisradio on ottanut suojiinsa Internetin perinteisten televisio- ja radiolähetysten lisäksi. Tarkalleen en osaa sanoa, paljonko tämä uusi mediamuoto on lisännyt Ylen rahoitustarvetta, mutta rahoitus on ollut laskusuunnassa jo jonkin aikaa samalla kun kulut ovat kasvaneet. Väistämätön vaade rahoitusmallin uudelleenmietinnästä oli tullut vastaan. Lintilän työryhmän esittelemä mediamaksu ei ole kovin suuri keksintö. Itse asiassa jotain tämänsuuntaista työryhmältä saattoi arvella tulevankin. Julkisuudessa puolestaan on hehkutettu keksintöä ällistyttävän oivallisena ja erinomaisena, vaikka mitään ihmeellistä siinä ei suinkaan ole. Kansalaiset ovat ottaneet ehdotuksen kriittisesti vastaan. Suomalaiset haluaisivat eroon koko maksusta ja rahoittaisivat Yleisradion toiminnan suoraan valtion budjetista. Miksi siis työryhmä ei ehdottanut suoraa budjettirahoitusta?
Poliitikot päättelivät, ettei nykyisen ankean taloustilanteen vallitessa voida esittää budjettirahoitusta. He arvelivat, ettei kansa hyväksyisi Yleisradion rahoittamista verovaroista samaan aikaan kun sosiaalipuoli kärvistelee meno- ja budjettileikkausten kanssa. Tilanne olisi kuulostanut hullunkuriselta. Valtion budjetista olisi Ylelle lohkaistu pieni siivu, joka todennäköisesti olisi ollut pois sosiaalibudjetista tai muista vielä tärkeimmiksi katsotuista kohteista. Maksavan kansan näkökulmasta kyseessä on yhtä kaikki menoerä olipa sen nimi verhottu sitten mediamaksuksi tai veronkorotukseksi.
Kannatan Yleisradion rahoitusta suoraan valtion budjetista. Pakollinen Yle-maksu on kohtuuton ja epädemokraattinen. Pienellä eläkkeellä yksin asuva Pihtiputaan mummo maksaa samansuuruisen maksun siinä missä pääkaupunkiseudulla asuva miljonäärisuvun perijätärkin. Suunniteltu 175 euron vuosimaksu on iso erä pienituloiselle eläkeläiselle kun taas miljoonatuloja nostavalle liikemiehelle kyseessä on taskuraha. Vero on tässä suhteessa oikeudenmukainen tapa kerätä rahoitus Yleisradiolle. Pienituloinen maksaa vähemmän ja suurituloinen enemmän veroja. Yle-maksun analogialla Pihtiputaan mummon pitäisi maksaa ajoneuvoverokin huolimatta siitä, onko hänellä auto vai ei. Mummolla kun on mahdollisuus taapertaa kylätietään pitkin. Näin Yle-maksua on perusteltu kaikkien kotitalouksien maksettavaksi olipa televisiota tai ei. Maksu on maksettava, koska Yleisradio tulee kohta joka tuutista, ovista ja ikkunoista. Sisällöntuotannon siirtyminen televisio- ja radiokanavilta Internetiin ei puolla mediamaksua, sillä Euroopan unionin lainsäädäntö kieltää veloittamasta netin käytöstä. Nähtäväksi jää, mihin rahoitusmalliin eduskunta aikanaan päätyy. Kansalaisten harmiksi Yle-veron toteutuminen näyttää näillä näkymin hyvin todennäköiseltä, joten sitä kannattaa nyt vastustaa kirjoittamalla omalle kansanedustajalleen.