Pyöräilykauden avaus

Pyöräilykauteni oli vähällä jäädä tänään avaamatta. Säätila ainakin suosi pyöräilyä, joten selväähän oli, että tänään vihdoin ja viimein kaivaisin polkupyöräni päivänvaloon pitkän talvikauden päätteeksi. Pyöräni odotti kellarissa kumit tyhjinä. Ilmat olivat toimettomuudesta päässeet pihalle talven aikana. Löysät renkaat eivät yllättäneet, sillä osasin odottaa pientä huoltoa ennen kuin pääsisin pyöräilemään. Pumppu odotteli tarakalle ikään kuin muistutuksena, että renkaisiin pitää pumpata ilmaa kevätkauden alkajaisiksi.

Pyöräilevä nunna Milanossa
Kuva
Matti Mattila

Nostin pyörän kellarikomerosta käytävälle ja aloin täyttää ensin takarengasta. Jo muutamalla vedolla rengas alkoi paisua lupaavasti entisiin pulleisiin mittoihinsa maattuaan lattiaa vasten vanteen painamana liki vuoden päivät. Rytmikäs suhina oli merkki ilmavirtauksesta, joka pysähtyi tasaisin väliajoin ja päättyi pieneen metalliseen napsahdukseen, kun venttiilin kuula kilahti ilmanpaineesta takaisin ylöspäin ottaen lopuksi teräksisen kontaktin lähelle venttiilin suukappaletta. Hetken pumpattuani takarengas komeili uhkeana ja piukkana ja valmiina päivän ensimmäiseen koitokseen. Seuraavana oli luonnollisesti eturenkaan vuoro. Se kun oli samassa jamassa kuin takarengaskin eli tyhjää täynnä. Aloin puskea ilmaa pyöränpumpullani, mutta jokin pani hanttiin. Yritin kaikin käsivoimin työntää pumpun vartta, mutta venttiili ei antanut periksi eikä renkaaseen mennyt pihaustakaan. Ymmärsin melko välittömästi, että venttiilin kuula oli jumissa. Ruuvasin venttiilin irti ja yritin koputella ja naputella sitä siinä toivossa, että siihen olisi tullut jotain eloa. Muutaman yrityskerran jälkeen luovuin toivosta ja kampesin fillarin takaisin varastoon. Näytti siltä, että jouduin vielä kerran kävelemään lähikauppaan ja ostamaan uuden venttiilin.

Ehdin kävellä viisikymmentä metriä kaupan suuntaan. Muistin matkalla, että työkalupakissa oli mitä varmimmin yksi venttiili. Käännyin kannoillani ja palasin kotiin, jossa ensi töikseni ryhdyin kaivelemaan työkalupakin ehtymätöntä aarreaittaa. Pian ruuvien ja naulojen seasta löytyi kuin löytyikin pyöränventtiili, ja taas olin kellarissa uusin toivein avaamassa kevään pyöräilykautta. Ahtaan verkkokellarin käytävällä syntyi suomalaiseen tapaan ruuhkaa. Koppini on toiseksi viimeinen ja sijaitsee käytävän perällä. Murphyn laki sanoo, että jos on mahdollista, että perimmäisen kopin omistaja tulee samaan aikaan, kun olen valloittanut sinne johtavan käytävän, niin aivan varmasti se omistaja sitten myös tulee. Ja näinhän siinä sitten juuri kävikin. Juuri kun olin siinä pumppuamassa eturenkaaseen ilmaa, saapui naapuri kaivelemaan viereiseen komeroon matkalaukkuaan. Naureskelimme siinä yhdessä, miten Murphyn laki toimi jälleen.

Sain pyöräni viimein kevätkuntoon ja polkaisin ensimmäiset metrit eteenpäin. Poljin läheiseen kauppakeskukseen, jonne matkaa oli melko tarkalleen neljä kilometriä. En mitannut matkaan kulunutta aikaa, mutta arvelen matkaan kuluneen noin vartin verran näin ensimmäisellä reissulla. Reitin varrella ei ollut mitään jyrkkiä ylä- eikä alamäkiä, joten jalkalihakseni saivat työskennellä rauhallisesti. Paluumatkalla takamus alkoi viestittää epämukavasta satulasta. Tähänkin kesän mittaan tottuu samalla kun kunto kasvaa ja taipaleet alkavat taittua yhä nopeammin. Sää oli kuin morsian ja hemmotteli pyöräilijöitä ja ulkoilijoita. Pyöriä olikin runsaasti liikkeellä hellettä hätyytelleellä kevätpäivällä. Hyvillä mielin saatoin kuitata pyöräilykauden avatuksi.

Julkaistu sunnuntaina 21.5.2017 klo 17:13 avainsanoilla sää ja urheilu.

Edellinen
Keväthelteillä
Seuraava
Voilà
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä