Pari postimerkkiä - osa 2

Samaan aikaan joku kantaväestöön kuulumaton harppoi suorinta tietä toiselle kassalle olemattoman jonon jatkoksi. Tajusin samoin tein, että röyhkeys ja kyynärpäätaktiikka on tässä tilanteessa ainoa oikea tapa toimia ja niinpä otin muutaman juoksuaskeleen ja riensin lyhyen jonon päähän varmistamaan oman vuoroni. Kuten arvelinkin, alkuperäinen jono sai jäädä elämään omaa elämäänsä, kun uusi jono ryhtyi palvelemaan siihen liittyneitä asiakkaita. Jälleen kerran toteutui se vanha tuttu Murphyn laki eli jos kaupan jono on houkuttelevan lyhyt, on se taatusi kaupan hitain. Näin kävi sitten minullekin. Jonoon kiilautuneella vanhemmalla miehellä olikin paljon asiaa ja viereinen jono alkoi kummasti vetää entistä nopeammin. Onneksi sentään seisoin jo kunnolla sisätiloissa lämmittelemässä. Samalla ihmettelin, miten ulko-ovea pidettiin apposen avoimena tällaisina talviaikoina ja päästettiin lämpö harakoille.

postimerkkejä
Kuva
KLMircea

Vuoroni tuli ennen pitkään ja pääsin vihdoin tekemään kahdenkymmenen sentin arvoista postimerkkiostostani. Pyysin myyjältä kahdenkymmenen sentin postimerkin. Pitkän koluamisen jälkeen myyjä palasi tiskille ja totesi, ettei pyytämääni postimerkkiä ole ja että niitä on kyllä tilattu lisää. Hetken tunsin seisovani rautakauppias Uuno Turhapuron edessä. Myyjättärelle ei tullut mieleen tarjota jotain muuta kombinaatiota postimerkeistä. Sanoin lyhyen hämmästykseni päätteeksi, että minulle kelpaa kaksi kymmenen sentin postimerkkiäkin. Onneksi naapurissa seissyt kassanhoitaja osasi sanoa, ettei sellaisiakaan merkkejä ole ja että myynnissä on nyt vain viiden sentin merkkejä. Pyysin neljä kappaletta viiden sentin merkkiä. Palvelu oli hidasta ja työn tekeminen näytti enemmän säntäilyltä kuin loppuunhiotun prosessin mukaiselta toiminnalta. Myyjät eivät olleet tehtäviensä tasalla. Heille oli selvästi sälytetty aivan liian paljon erilaisia tehtäviä eivätkä myyjät tunteneet kioskinsa tuotteita ja palveluita.

Sain viimein postimerkkini ja siirryin pienen postin pystyttämän pöydän ääreen liimailemaan niitä kirjekuoren päälle. Pieni viiden sentin postimerkki oli todella pieni. Sen pinta-ala oli suurin piirtein pikkulapsen pikkusormen kynnen kokoinen, ja sen olisi huonolla tuurilla voinut helposti kadottaa saatuaan sen ensin irti arkista. Arkille jäi suurin osa tarrasta, ja laskeskelin, että varmaankin noin kaksi kolmasosaa arkin pinta-alasta oli merkkiin kuulumatonta taustakuvaa, kun taas kolmasosa oli itse merkkiä. Heitin roskiin suurimman osan ostoksestani, mikä tuntui kummalliselta. Viiden sentin postimerkissä täytyy siis olla mojova kate, kun siitä yli kolmen sentin verran voidaan heittää hukkaan. Kaikkiaan parin postimerkin ostamiseen meni aikaa vajaa puoli tuntia. En enää lainkaan ihmettele postin ongelmia menestyä nykyajan vauhdissa, kun kauppa käy niin kuin vanhoina hyvinä ja kiireettöminä aikoina. Näinä tietotekniikan ihmeellisinä aikoina tavallisia postimaksuja pitäisi pystyä ostamaan netistä ja tulostamaan itse omalle tarralomakkeelleen. Tämäkin säästäisi postin kuluja, kun perustuotteidenkin myynti muutetaan itsepalveluksi.

Julkaistu tiistaina 2.2.2016 klo 16:45.

Edellinen
Pari postimerkkiä - osa 1
Seuraava
Suomi Euroopan teknologiajohtajana